Maaseudun kehittäjäkoulutus

Olen jo pitkään pohtinut maaseudulla pahenevan kehittäjätoimija- ja osaajapulan ratkaisemista. Kyseessä on siis kaksi avainryhmää, eli kyse on yhtäältä ammattimaisista maaseudun kehittäjistä (projektipäälliköt ja -työntekijät, yksityisten organisaatioiden työntekijät sekä virkamiehet) ja toisaalta yhteisöllisen kehittämistyön vapaaehtoistoimijoista. Hanketoiminta on kehittämisorganisaatioille vapaaehtoistoimintaa, joten jatkuva henkilöstön kouluttaminen ja motivointi on tarpeen, jotta organisaatioilla on valmiuksia ja motivaatiota osallistua hanketoimintaan.

Mielessäni on kaksi koulutusohjelmaa, joita tarvittaisiin Suomessa edistämään valtakunnallisen, alueellisten ja paikallisten maaseudun kehittämisohjelmien sekä aluekehitysohjelmien toimeenpanoa. Osaavat ja innostuneet ihmiset ovat hankkeiden (ohjelmien) toimeenpanossa helposti minimitekijänä, koska julkisia varoja kehittämistyöhön on ainakin tällä hetkellä runsaasti käytettävissä, varsinkin kun huomioidaan yhteisen maatalouspolitiikan (maaseuturahaston) lisäksi muutkin käytettävissä olevat rahoitusinstrumentit (mm. JTF). Eri organisaatioissa toimivat innostuneet ihmiset ajavat organisaatioissaan eteenpäin hankeideoidensa toimeenpanoa ja ovat sillä tavalla kehittämisen avainryhmää.

Ammattimaiset maaseudun kehittäjät

Maaseudun kehittäjäkoulutusta oli aiemmin mm. Kuopion yliopistolla. Koulutus oli valtakunnallisesti tunnettua ja arvostettua.

Hyvin paljon vastaavia olivat Itä-Suomen yliopiston Pohjois-Karjalassa vuosina 2009-2010 järjestämä Tulevaisuusohjelma PK2030 -koulutus ja vuosina 2010-2012 järjestetty Maaseudun Tulevaisuusriihi -koulutus, jotka järjestettiin maaseuturahastohankkeina. Koulutukset oli kytketty maaseutuohjelmatyöhön ja kokemukset niistä olivat hyvät.

Koulutusta tarvittaisiin nykyisinkin, koska kapeat ”tutkintokoulutusputket” eivät tarjoa niin laajaa ja ajantasaista sisältöä kuin nykyisin maaseudun kehittämistehtävissä eri organisaatioissa tarvittaisiin. Monella aktiivisella toimijalla saattaa tutkinnon suorittamisesta olla jo vuosikymmeniä ja uutta tietoa tarvittaisiin innovaatiokyvyn ylläpitämiseksi. Maaseudun kehittäjäkoulutuksen potentiaalista ydinkohderyhmää olisivat palkkatyössä toimivat eri yksityisten ja julkisten organisaatioiden henkilöt. Keskeisimmät koulutettavien taustaorganisaatiot voisivat olla kunnat (ml. maaseutupalvelujen yhteistoiminta-alueet), ELY-keskukset, oppilaitokset, ProAgriat, MTK, MSL, Martat ja monet muut organisaatiot, joissa maaseudun kehittämistyötä palkkatyönä (erityisesti hankkeina) tehdään. Hankevetäjät ja -työntekijät sekä virkamiehet olisivat siis hyvin keskeistä kohderyhmää. Yrittäjille, maanviljelijöille ja vapaaehtoistoimijoille pitäisi myös tarjota mahdollisuus osallistua. Koulutus olisi luonteeltaan ammatillista täydennyskoulutusta ja voisi olla pienessä määrin maksullista, koska koulutettavien työnantajat voisivat maksaa omarahoitusosuuden.

Tulevaisuusorientaatio olisi edelleen hyvä lähtökohta tälle kehittäjäkoulutukselle. Tulevaisuuttahan kehittämistyöllä nimenomaan tehdään. Tärkeää olisi perehdyttää koulutettavat laajasti maaseudun kehittämis- ja innovaatiojärjestelmään. Tärkeää olisi tarjota näkymiä erilaisista tulevaisuuskuvista ja maaseudun kehittämisen hyvistä käytännöistä, joita voitaisiin hakea sekä kotimaasta että ulkomailta. Yhteiskunnan muutoksiin tulisi perehtyä ja pystyä näkemään kehittämismahdollisuudet (esim. monipaikkaisuus).  Kehittämisohjelmien painopisteen siirtyessä entistä vahvemmin ympäristö- ja ilmastoasioihin, tulisi tämän aihealueen osaamista vahvistaa maaseudun kehittäjienkin osalta. Koulutus voisi olla monimuotokoulutusta, jossa voitaisiin käyttää maan parhaita asiantuntijoita. Lisäksi tarvittaisiin koti- ja ulkomaan opintomatkoja.

Paikallinen yhteisöllisen kehittämistyön vapaaehtoistoimijat

Paikallinen kehittämistoiminta on suurelta osin 60+ -ikäisten maaseudun asukkaiden vapaaehtoistyön varassa. Toiminta organisoituu monessa tapauksessa yhdistysten kautta, joka onkin Suomessa vahvuus (n. 100.000 toimivaa yhdistystä). Toimivissa yhdistyksissä on yleensä osaava vastuuvetäjä, joka saa aikaan organisoitua toimintaa, tapahtumia ja tekemistä, ja joka vetää mukaansa laajan joukon maaseudun asukkaita, maatiloja ja yrityksiä sekä muita järjestöjä. Monesti heistä käytetään nimitystä ”kyläpäällikkö”, varsinkin, kun kyse on kyläyhdistyksen vetäjästä. Nämä henkilöt ovat siten paikallisen maaseutukehityksen avainhenkilöitä, jotka usein kuuluvat useisiin yhdistyksiin ja ovat vastuutehtävissä useissa yhdistyksissä.

Ongelmana on kuitenkin se, että nykyisin on entistä vaikeampaa löytää yhdistyksiin vastuullisia toimijoita (puheenjohtajia, sihteereitä ja hallitusten jäseniä). Nuoremmat sukupolvet ovat omaksuneet toimintaan osallistumisessaan Pop Up -tyyppisen toimintatavan, johon sitoutuminen yhdistystoimijaksi vuosiksi tai vuosikymmeniksi ei lähtökohtaisesti kuulu. Julkisen rahoituksen saantiin tarvitaan kuitenkin juridinen oikeushenkilö (esim. yhdistys), jolla on toiminnalliset ja taloudelliset edellytykset toteuttaa hankkeita. Koulutus parantaisi erityisesti toiminnallisia edellytyksiä.

Edellä olevasta johtuen Suomeen tarvittaisiin laaja vapaaehtoisten maaseututoimijoiden koulutus-, motivointi- ja valmennusohjelma, joka toisi Suomeen lisää osaavia, motivoituneita toimijoita, joiden varassa yhdistykset voisivat toimia ja saada julkisia varoja kehittämishankkeisiinsa ja sitä mukaa edistää ohjelmien toteutumista. Motivoinnin osuus on tässä merkittävä, jotta mukaan saadaan työelämässä olevia, työelämästä kohta vapautuvia, ja työelämästä jo vapautuneita henkilöitä tai työelämän ulkopuolella muuten olevia mukaan näihin koulutuksiin. Em. henkilöt ovat monesti hyvin osaavia (mm. tietotekniikka) jo ennestään, mutta täydennyskoulutusta tarvittaisiin mm. yhdistystoimijana ja yhteisökehittäjänä toimimiseen. Yhdistysten ja hankkeiden vetäminen on merkittävästi helpompaa, kun asiaosaaminen on hallussa. Yhdistystoimijan pitää mm. hallita yhdistyslaki ja kokouskäytännöt (myös hybridikokous), osata tapahtumatuottamista, tuntea hankerahoituksen toimintatavat jne. Kaikkien näiden tekeminen on helpompaa ja kynnys niihin pienempi, kun osaaminen on hallussa. Myös Leader-toimintatavan onnistumisen suhteen kyse on avainryhmästä. Paikalliset vapaaehtoistoimijat muodostavat Leader-toiminnan ytimen. Leader-rahoitus ei kuitenkaan pysty ratkaisemaan tätä ongelmaa kuin enintään paikallisesti. Tarvittaisiin kuitenkin merkittävästi laajempaa koulutusta, jotta saataisiin vaikuttavuutta, riittävät koulutusryhmät ja vertaisverkosto. Vähimmäistaso voisi olla 1-2 maakuntaa, mutta valtakunnallinen, alueille hajautettu, koulutus vastaisi tarpeeseen parhaiten. Sisällön pitäisi olla monimuotokoulutusta ja siihen pitäisi kuulua koti- ja ulkomaan opintomatkoja. ”Oikeiden” koulutettavien löytäminen on haastavaa ja vaatisi paikallistuntemuksen hyväksikäyttämistä oppilasvalinnassa ja markkinoinnissa. Tämän koulutuksen pitäisi olla osallistujalle halpaa tai maksutonta, koska varsinkaan pienimmillä taustaorganisaatioilla (esim. yhdistykset) ei ole tarvittavaa maksukykyä, eikä sitä välttämättä ole koulutettavillakaan.

Yhteisöpedagogin tutkintokoulutus on olemassa, mutta se ei korvaa tätä tarvetta, koska siinä on kyse enemmänkin palkkatyöhön tähtäävästä tutkintokoulutuksesta kuin paikallisen vapaaehtoistoiminnan edistämisestä. Opintosisällöissä olisi varmasti kuitenkin yhtäläisyyksiä. Myös tapahtumatuottajakoulutuksia on, mutta sekin on vain osa osaavan paikalliskehittäjän osaamistarpeesta.

Koulutusten tuloksena usein syntyvä vertaisverkosto on merkittävä tulos, koska siitä on ammatillista ja sosiaalista tukea kehittäjätoimijoille. Tämä pätee molempiin koulutuksiin.

Koulutus antaisi hyvät valmiudet toimia myös esim. kunnallisissa luottamustehtävissä. Siten hyvin koulutetut paikallisosaajat voisivat toimia laajassa roolissa paikallisyhteisöjensä hyväksi. Tällä olisi merkitystä erityisesti niissä kunnissa, joissa asukkaiden ikärakenne on haastava.

Terho Sirviö