Vastuu luonnon monimuotoisuuden säilymisestä on yhteinen

Metsätaloudessa taloudellisten tavoitteiden rinnalla korostuvat ekologinen kestävyys ja vastuu monimuotoisuuden säilymisestä. Metsälaki, sertifikaatit ja EU-tason tavoitteet antavat toiminnalle raamit, mutta arjen ratkaisut syntyvät maastossa. Siellä ratkaistaan, tunnistetaanko arvokas elinympäristö ja osataanko sitä käsitellä oikein.

Yhteinen vastuu – eri näkökulmista

Monimuotoisuuden huomioiminen ei jää yhden ihmisen harteille. Metsänomistajien lisäksi mukana ovat metsäasiantuntijat, metsäkoneenkuljettajat, kouluttajat ja myös muut maastossa työskentelevät, kuten sähköverkkoyhtiöiden suunnittelijat.

Oulun ammattikorkeakoululle tehdyssä opinnäytetyössä tarkasteltiin eri ammattiryhmien kokemuksia osaamisestaan ja arjen käytännöistä. Tuloksista piirtyi kiinnostava kuva: osaamista kyllä on, mutta kehittämisen varaa löytyy edelleen.

Yksi asia yhdisti kaikkia – ymmärrys siitä, että arvokkaat elinympäristöt pitää turvata, roolista riippumatta.

Sama tavoite, erilainen arki

Vaikka tavoite on yhteinen, arjen työ näyttää eri rooleissa erilaiselta.

Metsäasiantuntijoille esimerkiksi metsälain erityisen tärkeät elinympäristöt ovat viikoittaista arkea. He tekevät rajaukset ja tulkinnat ja hyödyntävät työssään kartta-aineistoja, ohjeita ja maastokäyntejä.

Metsäkoneenkuljettajille metsälain arvokkaat elinympäristöt ja muut arvokkaat kohteet tulevat usein valmiiksi kartoille ja otsittain myös maastoon rajattuina. Heidän tehtävänsä on toteuttaa työ suunnitelmien mukaisesti ja olla hereillä, jos maastossa tulee vastaan epäselviä tilanteita.

Sähköverkkoyhtiöissä puolestaan monimuotoisuus huomioidaan jo suunnittelun alkuvaiheessa. Linjauksia pyritään ohjaamaan siten, että arvokkaat kohteet vältetään, ja tarvittaessa tehdään erillisiä luontoselvityksiä.

Metsäkoneenkuljettajien koulutuksessa nähtiin kehittämistarpeita: arvokkaat elinympäristöt tulevat opetuksessa harvoin konkreettisesti vastaan, mikä hankaloittaa oppien soveltamista työelämässä.

Kaikkea ei ole helppo tunnistaa ja talvi tekee tunnistamisesta haastavaa

Yleisimmät huomioitavat kohteet olivat pienvesien lähiympäristöt – purot, norot ja lähteet – sekä erilaiset suot.

Tunnistamisen kannalta haastavammiksi kohteiksi nousivat rehevät korvet ja niin sanotut rajatapaukset, joissa ei ole ihan selvää, täyttyvätkö kriteerit vai eivät. Näissä tilanteissa korostuu kokemus ja kyky tulkita maastoa.

Talvi nousi haastatteluissa selvästi esiin. Lumipeite peittää kasvillisuuden, ja pimeys sekä heikko näkyvyys vaikeuttavat havainnointia.

Kun tunnistaminen perustuu usein kasvillisuuteen ja pienpiirteisiin maaston merkkeihin, talvi tekee tehtävästä huomattavasti hankalamman. Siksi talviolosuhteisiin kaivattaisiin enemmän selkeitä käytännön ohjeita.

Ketju on vain niin vahva kuin sen heikoin lenkki

Arvokkaiden elinympäristöjen turvaamista voidaan nähdä päätösten ja toimenpiteiden ketjuna. Suunnittelu, kartat, maastomerkinnät, hakkuun toteutus ja viestintä liittyvät kaikki toisiinsa. Jos tieto ei kulje tai osaaminen pettää yhdessä vaiheessa, seuraukset voivat näkyvät maastossa.

Koko ketjun toimivuus on ratkaisevaa: jos jokin lenkki pettää – esimerkiksi karttatieto ei ole ajan tasalla, kartalta puuttuvaa kohdetta ei ole havaittu suunnittelun eikä toteutuksen yhteydessä tai maastomerkinnät ovat puutteellisia – vaarana voi olla kohteen vahingoittuminen.

Vastuu lakisääteisten kohteiden ja muiden arvokkaiden elinympäristössä tunnistetiin ja yhteistyö eri toimijoiden välillä toimii haastateltavien mukaan pääosin hyvin. Epäselvissä tilanteissa ollaan yhteydessä asiantuntijoihin ja vastuu tunnistetaan.

Oppi tarttuu parhaiten maastossa.

Lähes kaikki haastatellut olivat yhtä mieltä siitä, että osaamista kartutetaan parhaiten maastossa. Verkkokoulutuksia ja teoriapainotteista opetusta pidettiin hyödyllisinä, mutta riittämättöminä yksinään. Erityisesti metsäkoneenkuljettajat ja sähköverkkoyhtiöiden maastosuunnittelijat toivoivat enemmän käytännönläheistä koulutusta, jossa harjoitellaan tunnistamista oikeilla kohteilla – myös epäselvissä ja haastavissa tapauksissa.

Myös koulutuksen ajoituksella oli merkitystä, kelirikkoaika koettiin monelle parhaaksi mahdollisuudeksi ajankohdaksi syventää osaamista.

Yhteinen ymmärrys tukee monimuotoisuutta

Metsäalan toimijoiden osaaminen arvokkaiden elinympäristöjen tunnistamisessa vaihtelee, mutta kehittämistarpeet ovat yhteisiä. Selkeämmät tulkintasuositukset, yhtenäisemmät käytännöt ja lisää maastokoulutusta voisivat vahvistaa osaamista koko ketjussa.

Luonnon monimuotoisuuden turvaaminen talousmetsissä ei ole yhden toimijan tehtävä, vaan se syntyy yhteisestä osaamisesta, jaetusta vastuusta ja käytännönläheisestä oppimisesta – juuri siellä, missä päätökset lopulta tehdään: maastossa.

Anu Hilli