Maatalousdatan jakamista halutaan helpottaa EU:n alueella

Ruokaviraston johtava asiantuntija Kirsti Tuumi on tiiviisti mukana EU:n tulevan rahoituskauden valmistelussa ja digitalisaation edistämisessä.

– Maataloushallinnon digitalisaatiossa seuraava askel ei ole uusi järjestelmä, vaan se, että tieto liikkuu sujuvasti ja oikeaan aikaa eri toimijoiden välillä, hän kiteyttää.

Euroopan komissiossa puhutaan kerää kerran -periaatteesta.

– Jos viljelijä on kerran johonkin ilmoittanut jonkin asian, tavoitteena on, ettei samaa asiaa kysytä enää uudestaan tukiprosessissa ja vielä sen jälkeen vaikkapa tutkimustarkoituksessa. Toiveena on byrokratian väheneminen, Tuumi selventää.

Käytännössä periaate saadaan käytäntöön, jos viljelijöiltä saadaan lupa maatalousdatan jakamiseen ja järjestelmiä saadaan kehitettyä niin, että ne keskustelevat keskenään. Tulevaisuudessa komissio velvoittaakin jäsenmaita huolehtimaan datan yhteentoimivuudesta. Sen vuoksi Suomessakin aloitetaan yhteentoimivuuden nykytilan kartoitus.

– Meillä on siinä mielessä helpompi tilanne kuin monilla muilla jäsenmailla, että meillä on Suomessa vain yksi peltolohkorekisteri, yksi maataloustukien käsittelyjärjestelmä ja yksi maaseudun kehittämistukien järjestelmä. Sillä ei kuitenkaan ole oikeastaan väliä, onko järjestelmiä yksi vai kymmenen, vaan sillä, että niiden tieto on laadukasta, hyvin kuvattua ja löydettävissä. Tiedon tulee olla yhteentoimivaa ja hyödynnettävää.

Kenelle tietoa jaetaan?

Jos maatalousdata saadaan yhteensopivaksi ja sitä voidaan jakaa entistä helpommin, kenelle sitä sitten jaetaan? Kirsti Tuumi vastaa:

– Esimerkiksi ruuan jatkojalostajat ovat kiinnostuneita maatalousdatasta. Viljelytietoa tarvitaan esimerkiksi monenlaisten kestävyystavoitteiden luomisessa. Elintarvikemarkkinat voivat kehittyä siihen suuntaan, että kuluttajat haluavat tulevaisuudessa ostaa esimerkiksi täsmäviljeltyä ruokaa. Tällaisissa tilanteissa datan jakamisesta voi saada markkinaetua.

Tällä hetkellä esimerkiksi ruotsalaiset kauramaidon valmistajat eivät halua ostaa kauraa Suomesta, koska tiedon puutteessa heidän kestävyysindikaattorinsa menisivät miinukselle.

– Suomen pelloista suurin osa on kuitenkin kestävyystavoitteiden näkökulmasta oikein laadukkaita. Jos tiedot voisi jakaa, kauraa voitaisi huoletta ostaa niiltä tuottajilta, jotka pystyvät todentamaan asian.

Elintarvikevalmistajat saavat jo nyt tietoja omilta sopimusviljelijöiltään, mutta tätä tiedonsiirtoa varten on pitänyt luoda kalliita kahdenvälisiä rajapintoja.

– Komissiolla on sellainen ajatus, että jos data saadaan liikkumaan ilman kalliita rajapintoja, myös pienemmät yritykset voivat saada mahdollisuuden kehittää palveluita. Maatalousdatan avulla voisi kehittää esimerkiksi jonkun uuden johtamisen välineen tai Hayday-pelin tilan omista lohkoista.

Myös poliittiset päättäjät tarvitsevat maatalousdataa arvioidakseen päätöstensä vaikutuksia. Lisäksi se on tutkijoiden mielenkiinnon kohteena. Muuttuvassa maailmassa dataa tarvitaan yhä nopeammin ja tarkemmin.

Tiedon jakamisesta olisi apua myös viljelijälle

Komissio haluaa tukea tiedon liikkuvuutta koko ruokaketjun kehittämiseksi.

– Maatalouden ympärillä liikkuu paljon muutakin dataa kuin se, mitä me virastossa keräämme. Esimerkiksi tällä hetkellä tietoa liikkuu ketjun alkupäästä kaupan suuntaan, mutta ei takaisin päin. Jos alkutuotanto saisi kaupalta dataa, se voisi auttaa viljelijää miettimään, mitä seuraavana vuonna kannattaa viljellä ja millaisilla tuotantotavoilla.

Tilan maatalousdataa voidaan jo nyt rikastaa esimerkiksi säädatalla tai maaperätiedolla. Näin pystytään tekemään erilaisia analyysejä vaikkapa maatilan johtamisen tueksi.

– Jatkossa maatalousdataa voidaan hyödyntää myös tukiehtoratkaisuissa, jolloin päästään toivottavasti tilanteeseen, jossa paperinmakuisten suunnitelmien sijaan tuen ehtona onkin vaikkapa useampaan datalähteeseen perustuva analyysitulos.

Kohti reilua datataloutta

Kun tiedon helpompaa liikkumista suunnitellaan, on tärkeää pohtia asiaa sekä tiedon luovuttajan että vastaanottajan näkökulmasta. Tavoitteena on kaikille osapuolille reilu datatalous.

– Viljelijän antamaa tietoa voidaan jakaa vain viljelijän suostumuksella ja onkin tärkeää ymmärtää, mihin suostumuksensa antaa. Jos sopimuksessa määritellään, että dataa saa jatkojalostaa ja myydä eteenpäin, tiedon luovuttamisen kannattaa silloin olla vastikkeellista. Maatalousdata on arvokasta esimerkiksi huoltovarmuuden ja markkinoiden kannalta ja siksi viljelijän pitäisi hyötyä sen jakamisesta.

Suuria riskejä Tuumi ei datan jakamisessa näe.

– Jos dataa luovuttaa vaikkapa tutkimukselle ja tutkimus vetää siitä jotain johtopäätöksiä, niin eihän siinä mitään väärää pääse tapahtumaan. Mutta henkilötietojen kanssa pitää olla tarkka, kuten muutenkin. Samoin omat yritysideat kannattaa pitää omana tietonaan kilpailuedun säilyttämiseksi. Jos jotain varoittavia esimerkkejä tulee vastaan, niin pyrimme kyllä kertomaan niistä avoimesti.

Tiedon vastaanottajan ja hyödyntäjän näkökulmasta korostuu taas tietojen tarkka kuvaus.

– Jos puhutaan esimerkiksi peruslohkon pinta-alasta, pitää tietää, puhutaanko viljelijän ilmoittamasta pinta-alasta, valvonnassa todetusta pinta-alasta vai digitoinnin lopputuloksena selvitetystä pinta-ala. Tämä vaatii tulevaisuudessa paljon tarkkaa kuvaamistyötä.

Kehitteillä yhteiseurooppalainen data-avaruus ja yhdenmukaiset maatilatunnukset

Ruokavirasto on yhdessä Luonnonvarakeskuksen ja Data Space Europe Oy:n kanssa mukana useammassa kehitysprojektissa. Esimerkiksi Common European Agricultural Data Space (CEADS) -hankkeessa kehitetään yhteiseurooppalaista data-avaruutta maatalousalalle.

– Siinä tiedon tarjoajien ja vastaanottajien välille kehitetään reilu ja eettinen data-avaruus jossa pelataan yhteisillä reilun datatalouden säännöillä. Datan välitystä avaruudessa hoitaa datanvälityspalvelu, joka ei varastoi mitään. Tavoitteena on, että se toimii kuin puhelinoperaattori, joka siirtää puhelut, mutta ei kuuntele tai tallenna niitä.

Suomi on päässyt mukaan myös Edic-konsortioon (European Digital Infrastructure Consortium), jossa tehdään esimerkiksi yleiseurooppalaista digitaalista maatilatunnistetta.

– Tällä hetkellä jokaisessa jäsenmaassa on erilainen tilatunnus. Esimerkiksi eläinten tai viljaerien liikkumisen seuranta tai alkuperän todentaminen olisi helpompaa, jos kaikilla olisi samanlainen digitaalinen tilatunnus. Sen jälkeen seuraava askel olisi yhtenäinen lohkotunnus. Maa- ja metsätalousministeriö ja Luonnonvarakeskus ovat tässä projektissa alkuvaiheessa mukana.