Suomi digitalisoituu, mutta osa jää linjojen ulkopuolelle

Valokuitu on noussut keskeiseksi puheenaiheeksi, kun puhutaan maaseudun elinvoimasta, arjen sujuvuudesta ja digitaalisuudesta. Samaan aikaan kun yhteyksien merkitys kasvaa, nousee esiin kysymys siitä, kenelle ne oikeasti ovat saatavilla.

Suomessa valokuituverkkoja on rakennettu vauhdilla, ja myös Päijät-Hämeessä saatavuus on parantunut viime vuosina selvästi. Silti kehitys ei jakaudu tasaisesti. Kaupungeissa ja taajamissa valokuitu alkaa olla arkipäivää, mutta monilla kyläalueilla ja mökkipaikkakunnilla nopea kiinteä yhteys puuttuu edelleen. Traficomin katsauksen mukaan valokuitusaatavuus on kasvanut nopeasti, mutta alueelliset erot ovat yhä merkittäviä.

Mökkikunnat ja mobiiliyhteyksien rajat

Mökkikuntien erityispiirre on suuri vapaa-ajan asutuksen määrä. Kesäisin käyttäjämäärät kasvavat nopeasti, ja yhteydet nojaavat usein mobiiliverkkoon. Juuri silloin verkot kuormittuvat. Arjessa tämä näkyy pätkivinä yhteyksinä, mutta samalla se kertoo laajemmasta haavoittuvuudesta: mobiiliyhteys ei ole yhtä toimintavarma kuin kiinteä verkko.

Valokuidun rakentaminen ei kuitenkaan ole aina yksinkertainen ratkaisu. Mitä kauemmas olemassa olevasta verkosta mennään, sitä kalliimmaksi rakentaminen käy ja sitä epävarmemmaksi toteutus muuttuu. Etäisyydet nopeaan verkkoon voivat harvaan asutuilla alueilla olla kymmeniä kilometrejä, mikä hidastaa rakentamista merkittävästi. Syntyy tilanne, jossa rakentaminen etenee ensisijaisesti alueille, joissa kysyntää ja maksukykyä on riittävästi. Tämä puolestaan näkyy selvästi alueellisina eroina. Traficomin katsauksen mukaan noin neljäsosa suomalaisista asuu maaseutumaisilla alueilla, joissa nopeat kiinteät yhteydet perustuvat pääosin valokuituun. Samalla esimerkiksi harvaan asutulla maaseudulla jopa noin puolet kotitalouksista on edelleen ilman nopeaa kiinteää yhteyttä.

Avoin vai suljettu verkko

Monelle vastaan tulee tilanne, jossa valokuitua tarjotaan ja sitoutumista kysytään. Päätös ei ole pelkkä “otanko vai en” -valinta, vaan samalla sitoudutaan tiettyyn ratkaisuun pitkäksikin aikaa. Olennaista on myös se, millainen verkko alueelle rakennetaan.

Yksi keskeinen ero liittyy siihen, onko verkko avoin vai suljettu. Avoimessa verkossa sama yhteys voi palvella useita palveluntarjoajia, kun taas suljetussa mallissa vaihtoehtoja on usein vain yksi. Tätä eroa käsitellään laajemmin Arthur D. Littlen selvityksessä, jossa avoimen mallin todetaan lisäävän kilpailua ja valinnanvaraa.

Ero ei välttämättä näy heti, mutta ajan myötä sillä voi olla vaikutusta hintoihin, palvelun laatuun ja valinnanvapauteen. Samassa selvityksessä todetaan myös, että avoimet verkot voivat vähentää päällekkäistä rakentamista, kun sama infrastruktuuri palvelee useita toimijoita. Tämä näkyy myös käytännössä. Moni on varmasti huomannut tilanteita, joissa samaa aluetta kaivetaan auki useaan kertaan eri toimijoiden toimesta. Avoimessa mallissa yksi verkko voi palvella useita toimijoita, kun taas suljetussa mallissa verkkoja rakennetaan rinnakkain. Selvityksissä tätä pidetään paitsi kustannus- myös ympäristökysymyksenä.

Kaikki alueet eivät ole markkinaehtoisesti kannattavia

Valokuituhankkeiden toteutuminen riippuu monesta tekijästä. Riittävä määrä liittyjiä, rakentamiskustannukset ja mahdollinen julkinen tuki ratkaisevat, eteneekö hanke vai ei. EU-tavoitteiden mukaan kaikilla kotitalouksilla tulisi olla mahdollisuus nopeaan internetiin vuoteen 2030 mennessä, mutta käytännössä tämä edellyttää myös julkista rahoitusta erityisesti harvaan asutuilla alueilla.

Päijät-Hämeessä tuettuja hankkeita on ollut toistaiseksi melko vähän, mikä korostaa markkinaehtoisen rakentamisen roolia ja alueellisia eroja. Samaan aikaan markkina on muutoksessa. Suomessa rakennetaan sekä avoimia että suljettuja verkkoja, ja kehityssuunta näyttää kulkevan kohti avoimempaa mallia, vaikka molemmat mallit ovat edelleen käytössä. Silti kysymys jää: mitä tapahtuu niille alueille, joihin rakentaminen ei ole kannattavaa?

Kaikki alueet eivät jää valokuiturakentamisen ulkopuolelle siksi, että etäisyydet olisivat poikkeuksellisen pitkiä. Monin paikoin kyse on siitä, että rakentaminen ei yksinkertaisesti ole markkinaehtoisesti kannattavaa, vaikka kiinnostusta ja tarvetta olisi. Juuri tällaisiin tilanteisiin EU:n maaseuturahaston laajakaistatuki on tarkoitettu. Sen avulla voidaan mahdollistaa yhteyksien rakentaminen alueille, joihin markkina ei yksin ulotu, ja ehkäistä sitä, että kehitys keskittyy vain kannattavimmille alueille.

Valokuitu ei ole enää vain nopeampi internetyhteys, vaan osa perusinfrastruktuuria, joka vaikuttaa asumiseen, työntekoon ja palveluiden saavutettavuuteen. Yhteiskunnan digitalisoituessa yhteyksistä on tullut keskeinen osa arjen toimivuutta, ja samalla ne kytkeytyvät yhä tiiviimmin huoltovarmuuteen, turvallisuuteen ja varautumiseen.

Mutta mitä tapahtuu, jos yhteydet eivät toimikaan? Toivottavasti rahoitusta ”syrjäseudun” laajakaistayhteyksille löytyy myös tulevaisuudessa ja sitä suunnataan sitä tarvitseville alueille.

Janne Niemimäki